Ei voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.
Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:
— No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?
Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
— Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä alushametta ja päällyshame yhdeksäs, — että pitääkin sellaisella ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin mukaan.
Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia esiin juuri tuon kuvan…
— Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, — vaikka se Mari koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää. Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?
— No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.
— Et taida uskoa!
— Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.