— Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!
— No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!
— Oletko siinä, vehlo. — Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä laskea. — Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä, siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta, mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen. Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku heikale minun askeleitani astumaan… Esa, Esa, ota Mari, niin teet sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!
Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen, ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.
— Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.
Äiti nauroi väkinäisesti.
— On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi…
Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää. Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan hätävalheeseen.
Hetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:
— Jos se sitte olisi ottaa se Mari.