* * * * *
Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita valkenemaan.
Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea, kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena ja säveänä enimmät aikansa. — Mutta mikä lienee mummoon tullut, lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin kaihoisa…
Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat. Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.
Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu, kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi, lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan rikastuu…
Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut suuressa talossa.
Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse maalle kesää viettämään.
— Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen karjan, porsaat ja kanat.
Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.
— Hä, otetaanko se?