— Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.
Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. —
Kauan käveli Esa ympäri pihoja.
Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.
Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä tallin oven eteen hakotukille.
Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli laskeutuvaa aurinkoa.
Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen mukana tuli muistoja.
Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli vallattomasti hulmuuttanut. — — —
Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki, huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.
— Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?