Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili… rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä rukoilin siskoni kera… Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei hän voinut peruuttaa, — mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.
— Minä en voi kuolla, valitti sisareni. — Minä rakastan Kallea ja tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan… Äiti, minä tahdon nähdä lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua… minä en tahdo kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi… minä revin kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni, etten enää miellytä… mutta minä en tahdo kuolla.
— Sinun täytyy, lapseni.
Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.
Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, — silloin oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle, kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen keskustelun äidin kanssa.
— Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista olentoa, joka yhä läheni.
Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.
Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta, sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon heinätallissa…
— Niin se on, virkkoi emäntä, — kun nuoret eivät ajattele mitään muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat tanssista tanssiin… voi, voi sentään.
— Jaa, mutta kun kerran, — alotti renki saadakseen muorin kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, — kun kerran neljä miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan…