Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen…
— Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli minua yhtä vuotta vanhempi… hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta haudassa, — lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin kauan haudassa maata!
— Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis, poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava… niin kaunis hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin…
Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä hiukan nauratti.
— Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika… Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.
Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa ja sanoi:
— Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi autuutta.
Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin kaulaan ja itkien sanoi:
— Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin nuori… Äiti, enhän se ollut minä?… sinä näit väärin, se varmaankin oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa…
— Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. — Sinun on kuoltava ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.