Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:
— Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!
Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.
Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi kauhistusta — ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.
— Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.
— Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.
— Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!
He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa naurussa.
Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:
— Mitä pirua se homenokka virnistelee!