Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen nurkasta kuului äänekäs nauru.
Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään, eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja kieli suusta.
— Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät oven suussa.
— Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.
Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.
Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus miehelle, joka oli pilkannut pyhää… ja kuitenkin oli miehessä jotakin ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi, olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti mennyttä.
Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys karmii ruumista, peikko puristaa sielua, — puristaa niin kovasti ja kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.
Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain samaa kuin lapsetkin…
Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:
— Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut, ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan. Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.