— Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti, — käskin renkiä, — mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt, jos poiskin on lähtenyt.

— Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana kasvoiltaan. — Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi, että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.

En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt, kuka minun edelläni kulki.

Se oli kestivaimon kertomus.

Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit vetelevät haikuja piipustaan.

Lapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.

— Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen äärestä.

— Ei vielä… äiti kulta, ei vielä… eihän…

Kauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.

— Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.