— Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä? ohjasi renki.
— Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä, naineesta miehestä, monen lapsen isästä… minä, näet, ajattelin, että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa. Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä, yskäisin aika kovasti ja sanoin:
— Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. — Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.
Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin. Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin lepytellä ukkoa:
— Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, — minä sanoin, — tiedänhän minä, ettei isäntä… eihän toki… ja jos niikseen tulee, niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista… eihän isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.
Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta. Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä hänelle olin sanonut.
Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:
— Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne miehet ovat!
— Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin puusta pudonneina.
— Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.