— Herra Jumala, auta minua, — parkui tyttö, — muori lähtee jo liikkeelle!
Ja samassa kuului aitasta romahdus.
Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on poikkipuolin hänen päällänsä. —
Tuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:
— Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta. En tiedä, miten sen selittäisin, — oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli…
Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme ja…
— Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.
— Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin. Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan… oli miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja jossa se on se häkäinen pirtti, — sama, missä minä kerran olin katkuun kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit liian aikaiseen kiinni ja…
— Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti muori.
— Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi minua hupakkoa sentään…