Seuraavalla kertaa, kun Gustafsson jälleen tuli ravintolaan, meni rouva hänen luoksensa.
— Tyttö näyttää olevan kovin mieltynyt teihin, herra Gustafsson. Toivon, ettette käytä väärin nuoren tytön mieltymystä. Hän on vielä niin lapsekas.
— Heh, heh, nauroi ukko, taitaa olla tyttö keinoihin tottunut. Miten se minuun, ikämieheen, heh!
— Tuollaiset nuoret tytöt pitävät paljon enemmän ijäkkäistä, kuin nuorista, muistanhan sen itsestäni. Vaikka en minä mene mitään sanomaan, Sussuhan se vain tietää Leenin yökaudet teitä hokevan. Ja olettehan te vielä komea ja rakastettava mies ja minä tahdoinkin vain huomauttaa, että tyttö on vielä viaton lapsi ja minä olen päättänyt pitää hänestä äidillistä huolta.
— Heh, miehet ovat ehkä jo pilanneet tytön.
— Se on ikuinen vale, vihastui rouva, enkä minä salli kenenkään solvaavan Leeniä, en edes teidänkään. Hyi teitä, herra Gustafsson, kun voitte tuolla tavalla sanoa tytöstä, joka teitä rakastaa.
— Rakastaa, heh, heh — — —
Epäilevään vanhukseen oli rouvan puhe kuitenkin tehnyt syvän vaikutuksen. Vanhus ajelutti partansa ja osti uuden, keltasen kaulaliinan. Hänen silmiinsä tuli himmeä, rasvainen kiilto ja suutaan hän alkoi pitää alituisessa hymyssä.
— Mies ei ole enään pelastettavissa, nauroi Sussu rouvalle. — Kohtalo on määrännyt Leenin perimään hänen omaisuutensa.
— Elä puhu vielä mitään, epäili rouva. — Ukko on viisas. Hän tahtoo ehkä muuten vain ihanuudellaan tytön vietellä.