— Näes nyt, sinä valitset ystäviä.
— Niin teen. Johan minä sen äsken sanoin.
— Köyhällä ei ole vara valita ystäviä. Minäkin olen jäännös köyhyytesi ajoilta.
— Te olette niin hyvä, Sussu, ja minä pidän teistä niin kovin paljon.
— Pidätkö?
— Pidän, kertoi Leeni, usein öillä, kun minua hirveästi pelottaa, tuntisin olevani turvassa, jos te olisitte luonani.
— Pelkäätkö sinä pimeää, kysyi Sussu.
— Pelkään, jatkoi Leeni. — Ja sitten minua pelottaa tämä rikkaus. Minusta tuntuu, kuin olisi siinä jotakin vierasta, johon en tahdo sulaantua. Pelkään kuolemaakin öisin. Gustafsson-vainaja kuoli mielestäni niin julmasti.
— Hyi! Miten hän kuoli?
— Sitä minä en tahdo osata selittää, eikä siinä niin mitään erinomaista ollutkaan, minusta vain itsestäni tuntui, niinkuin siitä olisi puuttunut hengen lähdön pyhyys. Kun mummo kuoli, tuntui kuin seinäkellokin olisi alkanut hiljasemmin naksuttaa ja kiuaskin tuvan nurkassa ikäänkuin pieneni. Mummon kasvot olivat totiset, kaikki kurtut olivat kadonneet ja kuoltuaan oli mummo kuin nuortunut. Ehkä olikin hän nuortunut. Vaari näytti niin vanhalta ja kuolevaiselta kuolleen vaimonsa rinnalla, että kävi sääliksi häntä. Nyt on vaarikin kuollut ja päässyt mummon luo. — Gustafssonin kasvot muuttuivat kuoltua kamalan kovan ja raa'an nököisiksi. Tuntui, kuin olisi hän riisunut yltään verhon, jonka takaa joku kamala olento esiintyi. Minä pelkäsin hänen kuollutta ruumistaan niin, että kauhistun, kun muistan sitä.