— Miehesi oli eläessään koronkiskoja, sanoi Sussu. — Harvaa ihmistä hän säästi, joka hänen kynsiinsä joutui, — näin meidän kesken sanoen.
— Taisi olla, myönsi Leeni. — Minulle hän oli hyvä. Melkein aloin häntä rakastaa. Hän oli niin huomaavainen, ei koskaan sanonut pahaa sanaa, eikä tehnyt mieltäni vastaan. Ja mitä koron kiskomiseen tulee, niin siitäkin hän usein puhui minulle. Pitäisikö minun, hän sanoi, antaa säästäväisyydellä ansaitsemani rahat ilman korkoa ensimäiselle hurjistelijalle korttipeliin ja rivoon elämään. Jos kerran ylhäiset, hän sanoi, niin alentuvat, että lainarahoilla huristelevat, niin saanen kai minäkin ottaa niin suurta voittoa, kuin suinkin irti saan. Ei hän, Gustafsson-vainaja kenellekään rahojaan tarjoillut. — — — Minun mielestäni, jatkoi Leeni, hän oli oikeassa.
— Mutta miksi sitten, kysyi Sussu, pelkäät niin rehdin ja kunnon miehen näkymätöntä haamua?
— En tiedä.
— No, jatkoi Sussu, se menee ohi. Pian kaiketi otat nuoren miehen ratoksesi. Etkö otakin?
Leeni punastui.
9.
Se vaikutusvalta, mikä Sussulla oli ollut Leeniin, heikkoni heikkonemistaan, kunnes se vihdoin kokonaan loppui.
Leenin seurustelu- ja ystäväpiiri oli yhä kasvanut, laajentunut ja muuttunut. Gustafsson-vainajan tuttavatkin olivat saaneet kokonaan väistyä. Leenillä oli pelkkiä sivistyneitä ystäviä.
Hän harrasti sivistystä ja kulki etevien tuttaviensa kanssa taidepaikoissa. Uhrasipa hän varojaankin taiteelle. Muuan nuori maalari sai maalata alttaritaulun, jonka Leeni osti ja lahjoitti kotipitäjänsä kirkkoon. Paikkakunnnan ja pääkaupungin sanomalehdet ylistivät jalomielistä lahjoittajaa. Hänestä alkoi tulla tunnettu henkilö.