— Siunasitko itsesi ensin?
— Siunasin.
— Se oli oikein! Pahalla ei ole mitään valtaa siunatun ihmisen yli. Entä se toinen?
— Se istui pöydällä ja sekin oli kauhean iso.
— Miten semmoiset otukset kummin mökkiin mahtuvat, mörähti vaari, oletko löpisemättä siinä!
— Etteikö pahalla hengellä kaikki olisi mahdollista, puolusti muori. — Voi hyvänen aika sentään, miten kauhea se nainen on. Älä, lapsi kulta, enään toiste mene sinne.
Pikku-Leena tunsi jo olevansa mestari.
— Kyllä minä vielä menen sinne, mutta ensin minä siunaan oikein kovasti.
— Minä en viitsi kuunnella teidän juttujanne, sanoi vaari ja lähti niittämään.
Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse, kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee elämän. — Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta. — Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä, etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui, niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee. Hänellä on siinä paljon muonaa.