— He ovat tehneet kuvan, hän sanoi, kultaisen vasikan, jolla he kuvittelevat olevan tiedon, taidon, jopa ijankaikkisen elämän avaimet. Tätä kultaista vasikkaa he jumalanansa palvelevat.
— Ovatko he itse tehneet sen vasikan, kysyi lapsi ihmetellen. — Se oli kuin satua.
— Ovat.
— Eivätkö he sitten tiedä, ettei se ole elävä, kun se on vain kultaa?
— Eivät he tiedä, lapsi, sillä heiltä puuttuu sinun terve järkesi ja turmeltumaton luontosi. He näkevät elämää siinä, missä ei sitä ole, mutta eivät näe elämää siinä, missä se kuohuten kuohuu. Pyssymies ampuu huvikseen linnun lennosta, mutta koskaan hän ei särkisi taiteilijan tekemää linnun kuvaa.
— Mutta se vasikka, täti. Kertokaa vielä kultaisesta vasikasta.
— Niin, ihmisten päämäärä on saavuttaa kultaisen vasikan suosio. Sille uhraa neitonen lempensä, onnensa, puhtautensa, kaikkensa. Sille koristaa hän itsensä, sille hän tekee uskollisuuden lupauksen. Lämpöisen sydämensä hän polkee rikki, ettei se saisi kaivata — — —. Huimaavaa kuoleman polskaa tanssii elävästä Jumalasta tietämätön maailma kultaisen kummituksensa ympärillä. Heikommat jäävät tanssissa jalkoihin, mutta jääkööt, onhan hiukan väljempää piirissä.
— Äiti-vainaja ehti pois niiden jaloista tänne muorin luo, huomautti Leena.
— Niin se ehti, ehti se!
— Minä en koskaan menisi sinne, en!