— Etkö haluaisi nähdä kaupunkia, joka on valoisampi, kuin kirkko joulu-aamuna?
— Onko kirkko joulu-aamuna valoisa?
— Sinä siis et ole nähnyt kirkkoa joulu-aamuna, naurahti vanhus. — Kaupunki on niin valoisa, että kuu himmee ja ettei tähtiä näy. Siellä ei koskaan ole lumikinoksia, eikä siellä koskaan tarvitse rännässä kahlata. Soittoa ja laulua on lakkaamatta. Ei siellä juuri surut paina.
— Entä millä kohtaa se kultainen vasikka on?
— Kyllä sekin siellä on, sinä sen kerran vielä näet, jos sinne joudut.
* * * * *
Suur'maailma kaupunkeineen, keisareilleen täytti pian ne aukot Leenan mielikuvituksista, joista kirkot, Jumalat, rovastit ja paholaiset alkoivat lähteä.
Kerran hän koetti hyvin välinpitämättömästi kysyä vaarilta, millainen kaupunki oikeastaan on. Hän tiesi ettei muori pitäisi siitä, että hän kovin innokkaasti sellaisia tiedustelisi.
— Kaunishan se on kaupunki, vastasi vaari. Siellä voi olla kahdeksankin taloa päällätysten.
Sitä ei Leena uskonut, sillä olihan aivan mahdoton rakentaa kuperan katon päälle toista rakennusta. Täytyisi asettaa suuria hirsiä pystyyn katon kullekin kulmalle ja niiden varaan vasta toisen talon permanto ja seinät ja jos sitä tehden kahdeksan taloa asetettaisiin päällätysten, ei se pysyisi pystyssä. Ja jos se vielä pystyssä pysyisi, niin missä olisivat alempien rakennusten savupiiput ja miten sinne ylempiin voi päästä kulkemaan. Ihminen sinne kyllä itse voi henkensä uhalla nousta, mutta entä saavit, ämpärit, rukit ja muut tavarat? Ja kuka sieltä tohtii yöllä tulla ulos, varsinkin talvella? Muorikaan ei sitä uskonut. Sanoi vain vaarin löpisevän ja kielsi muuten ajattelemasta kaupunkia, sillä se oli synnin ja kaikkien paheiden pesä, vaikka siellä olikin pappia, niin että kuhisi.