Heidän tuttavuutensa jatkui. Se oli Leenin ensi rakkaus.
Kaarlo Ylistö, — niin oli nuoren miehen nimi, oli nuori ylioppilas, ensi vuottaan Helsingissä. Hän oli rikkaan tukki-asioitsijan poika. Hänen isänsä oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta oli sitten rikastunut ja vakaantunut. Äiti taasen oli uskonnollinen, pehmeäluontoinen ja kaunis nainen. Poika tuli äitiinsä ja oli tovereistaan huolimatta säilyttänyt hienon, aristelevan luonteensa. Siitä syystä toverit kutsuivatkin häntä vieno-pojaksi.
Ylistö alkoi vähitellen seurustella ulkonakin Leenin kanssa. Hän tunsi sanomatonta onnen ja ylevyyden tunnetta saadessaan olla nuoren, viattoman tytön suojelijana. Tuttavien ivalliset ja tarkoittavat silmäniskut hän kesti lujasti. Hän oli näkevinään köyhän naisen surkean elämäntaistelu, oli lukenut "Ylösnousemuksen" ja tunsi, miten hyvin se sopi hänen omaan elämäänsä. Hänkin olisi ollut valmis vaikka mihin konnantyöhön, mutta nyt, nyt oli — herännyt — — —
Leeni oli onnellinen. Hän oli niin onnellinen ja rakastunut, kuin viidentoista vuotias tyttö saattaa olla. Hän ei osannut salata tunteitaan, vaan ilmaisi ne huonetoverilleen Sussulle. Mutta Sussupa ei ollenkaan ihastunut.
— No, jopa otti, hän vain alkoi harmitella, kun rakastuukin nuoreen, sievään herrasmieheen! Vai se nyt se oli sinunkin lorusi loppu!
— Ei, se on vasta alku, nauroi Leeni. — Ja nyt minä menen rippikouluunkin.
— Ohoo, vai jo tuli Jumalakin mieleen! No niin, eihän ilman sitä pääse vihillekään, joka vihille pääsee.
— Ettekö luule minun pääsevän, kysyi Leeni.
— Miks'ei, mutta et tämän herran kanssa. Se pettää sinut, kuin harakan.
— Se on vale! Kuinka te uskallatte tuolla lailla solvata?
Hän on niin hyvä ja hieno ja on sanonut kunnioittavansa minua.
Ja sitten — — —