— Voisitko, kysyi Sussu, ajatella kivimuuria omanasi?
— Se on toinen asia, myönsi Leeni.
— Ja sinä voisit niin vähällä vaivalla saada suuren kivi-talon ja paljon kunniaa.
— Mitä minä kunnialla tekisin. Minulla on sitä niin paljon, kuin tarvitsen. Joka vähään tyytyy on onnellinen. Ja ehkäpä — — —
— Mitä, jatka vain!
— Ei mitään.
— Niin, jatkoi Sussu, tämähän on vain puhetta. Tuskin Gustafsson sinusta huolisikaan.
Leenin tapa oli kuvitteluilla jatkaa kaikkia asioita. Niin nytkin. Hän alkoi kuvitella, miltä rikkaana olo tuntuisi. Hän olisi suuren kivitalon omistaja, kulkisi jylhän pihan poikki, kävelisi kadulla oman talon kohdalla ja saisi sanoa: tämä on minun. Vaarikin saisi tulla Helsinkiin asumaan ja näkemään ja tohtorinnalle hän kirjottaisi kirjeen ja kysyisi, eikö herrasväki haluaisi tulla minun talooni asumaan, minulla kun nyt sattuu olemaan yksi, sivistyneelle perheelle sopiva huoneusto vapaana. Mitähän kotipuolellakin sanoisivat? Olipa sillä Leenalla onni, vaikka olikin musta, eipä olisi uskonut, sanoisivat. Aamulla ei tarvitsisi herätä aikaseen, vaan saisi lojua niin myöhään, kuin suinkin haluaisi ja kesäisin hän matkustaisi kotipuolelle oikein hienona. Hänellä olisi mukana paljon sormuksia ja kultakello, suuri, suunnaton kultakello ja silkkiset alusvaatteet.
— Huolisikohan se Gustafsson minusta, Leeni eräänä iltana maata mennessään kysyi Sussulta.
— Joko se sitten sinulle kelpaisi, kysyi Sussu.