— Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi, mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti Leena.
— Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.
— Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen ennättäisin saada ihmiseksi.
— Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo kohta alkaa.
— Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. —
Vaivasi maksan toisten.
— Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin kukkaroani sellaisesta.
— Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se
Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.
— Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. — Ja sinäkin, pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.
Heta teki ristinmerkin lapsen ylitse ja poistui. —
Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa tuhan alta ja kysyi: