Siihen sanaan tarttuivat kaikki.
— Eivät ne muuhun kelpaa, kuin syömään ja herrastelemaan. Nythän piiatkin jo pyrkivät ryökinöiksi.
— Tiedättepä, nauroi rouva Lehmanen, mitä minun piikani sanoi pesu-akalle pyykkituvassa. Se sanoi: näin me poloset saamme tehdä kovaa työtä vähästä palkasta ja senaattorien rouvat saavat hyvää palkkaa, vaikka ovat laiskoja.
— Sellaistahan ne opettavat niille nyky-aikana. Puhuvat kaikkea pötyä ja kasvattavat kohoihin tyytymättömyyden henkeä. Voi, voi sentään! Vai jo pitäisi piikojenkin saada senaattorin palkkoja. Etteivät häpeä.
— Meidän piikamme, kehui neiti Tuulinen, on enemmän järkevä ihminen, eikä se ollenkaan pyri paremmille päiville. Kun tuonnottain kysyin siltä, että voiko se aavistaa, minkälainen ihminen se tunnettu piikojen kiihottaja on, ei se sanonut tietävänsä. Ja kun sanoin, ettei se ole, kuin entinen palveluspiika-kutjale, mikä lienee, niin siunasi minun piikani ja ihmetteli, miten palvelijat voivat sellaisen ihmisen puheeseen luottaa.
— Kas vaan, onpa se ihminen!
— Mitä, kysyi huonokuuloinen sisar. Hän oli koko ajan tarkasti silmillään seurannut sisarensa suun liikkeitä.
— Sanoin meidän piian olevan tavallisen hyvän ihmisen, huusi sisar.
— Muuten, pauhasi rouva Kukka, muuten, Amalia, ei nyky-ajalla enään olekaan kunnollista piikaa.
Palvelija toi samalla toiset kupit kahvia. Leeni tuli hämilleen, kun palvelija oli saanut kuulla viimeiset sanat.