Hiukan ivallisena kääntyi rouva Kukka Sussun puoleen.
— Eikö neitikin tykkää, että sellainen nainen ei ansaitse naisen nimeä, joka sillä lailla voi unohtaa itsensä, että alentuu moiseen.
— Kyllä se niin on, myönsi Sussu. — Ei niille pitäisi antaa ihmis-arvoa. Mutta mikä siinä lieneekin, ovat herrat toista mieltä asiasta. He pitävät paljoa enemmän kauniista, ilosista ja vapaista naisista, kuin rumista, typeristä ja sipimäisistä.
— Vai pitävät, ihmetteli rouva Vuori. — Johan nyt! Minun mieheni sanoi, että sellaiset naiset, jotka ovat sellaisia, — hm, — eivät miehissäkään herätä muuta, kuin inhon tunnetta. Hän, mieheni, suuteli sitä sanoessaan kättäni ja minä näin hänen silmistään, että hän oli kiitollinen siitä, että olen niin kuin olen, etten anna, enkä tule antamaan hänelle luulon aihetta.
— Minä kysyin kerran mieheltäni, kertoi rouva Kukka, että mitä
sanoisit, jos minä olisin sellainen, ettet voisi minuun luottaa? —
Miten luottaa, hän kysyi. Hän ei edes voinut käsittää, mitä tarkotin.
— Sellainen, selitin minä, etten tyytyisi yhteen mieheen — — —
— No, no, ajattele toki, keskeytti neiti Tuulinen, että minä olen naimaton nainen, joka en tuollaista käsitä.
— Niin ja minä, lisäsi Sussu, minäkin olen naimaton nainen, joka en noista asioista mitään käsitä.
— Olkaa vaiti, vanhat ihmiset, tekö ette käsitä. Tuohan on teeskentelyä.
Neiti Tuulinen suuttui. —
— Mieheni sanoi, jatkoi rouva Kukka, että hän ajaisi minut sinne, missä pippuri kasvaa.