— No niin minunkin mieheni, uhosi rouva Vuori, ei sekään kärsi ollenkaan huonoja naisia. Meillä kun kerran oli piika, joka kuletti kyökissä miehiä, niin silloin minä sen näin, miten hän inhosi!
— Oi, huokasi neiti Tuulinen, miten voikaan nainen langeta? Minulle se olisi kerrassaan mahdotonta.
— Mitä, kysyi sisko.
— Ihmettelen vaan, miten nainen voi siihen määrään unohtaa itsensä, että alkaa elää langenneen elämää. Minä sanoin, että minä en sitä voisi tehdä.
— Sinäkö, ihmetteli sisko, sinäkö, viidenkymmeninen! Hyvähän meidän on hyveillämme kerskata, jotka olemme vanhoja ja rumia. Toista on nuorien ja kauniiden.
— Nyt se taas alkaa, sanoi sisar tuskastuneena.
— Ei minun rumuudelleni vielä kukaan ole sylkenyt, loukkaantui rouva Lehmanen. — Kyllä minulla tilaisuus olisi ollut elää, kuin viimeistä päivää, jos olisin halunnut. Mutta, Jumalan kiitos, tähän päivään asti olen pysynyt kunniallisena.
— Kyllä minäkin joukosta näyn, kehui rouva Vuori rintaansa kohotellen. — Ja koska nyt puhe kerran on kääntynyt tällaisiin asioihin, niin kerronpa teille asian, joka minulle sattui hiljan eräänä iltana. Kun minä kävelin katua, niin tuli muuan herra takaa päin luokseni, tarttui käsikoukkuun ja sanoi: saanko tulla saattamaan neitiä? — Hyi, hävetkää, sanoin minä, että kehtaattekin lähestyä kunniallista ihmistä noin riettaissa aikeissa. Hyi, sanoin minä, hyi toki, kuinka olette kelvoton. Ja tiedättekö, mitä tuo roisto minulle sanoi? Hän sanoi: mistä te tiedätte minun aikeeni. — Miks'en minä tietäisi, minä sanoin. — Sitten te tiedätte enemmän, kuin minä, hän sanoi ja poistui.
— Olisit huutanut poliisia, sanoi rouva Kukka. Minä olisin ensin lintannut korvalle ja sitten huutanut poliisia ja käskenyt viedä mokoman heittiömen putkaan!
— Voi, siunaili neiti Tuulinen, miten minäkin olisin suuttunut! Minä en olisi jättänyt moista konnaa rankaisematta.