Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse, kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee elämän. — Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta. — Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä, etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui, niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee. Hänellä on siinä paljon muonaa.
Erkki teki heinää iltaan asti. Mökin pihamaalle jäivät muori, seitsemänkymmeninen ja pikku-Leena, joka vielä ei ole yhtätoista täyttänyt. Tyttönen tekee ensi askeliaan elämän kierolla tiellä, vanhus katselee ja ohjaa.
— Siunaa vainkin itsesi ja älä mene sen huoneeseen, neuvoi muori. — Kerro sitten minulle, mitä näet. Ja jos satut joskus näkemään siellä jonkun suuren herran tai ihanan ryökynän, niin älä rupee niiden kanssa mihinkään pakeisiin. Se on näes paha henki, joka kykenee muuttamaan muotoaan millaiseksi milloinkin haluaa.
— Muori, kysyi lapsi, minkähän tähden paha henki asuu Anni-tä-tä-, ruunankummin mökissä?
— Kun se ihminen ei usko Jumalaan, eikä nauti herranehtoollista.
— Eikö se usko Jumalaan?
— Ei.
— Miks'ei?
— Paha henki on sen houkutellut.
— Uskooko se sitten pahaan henkeen?