— Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous. Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista, vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?
— Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. — Ja eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?
— Vastenmieliseltä, toisti vaimo. — Luuletko sinä olevasi niin arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat, jos et nyt onnen koukkuun tartu!
— Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies. — Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua syyttää!
— Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta. Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.
— Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. — Samaa hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään, pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!
— — — Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita. Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän, naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa, mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut tiedossa.
Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.
Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone tuntui kostealta ja kylmältä.
Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui heti.