Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari. Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.
Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas. Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. — — —
Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.
— Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin nenän alla. — Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.
— Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.
— Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi! Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!
— Älkää nyt — —!
— Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.
— Olkaa nyt siinä, — — — kukapa minusta, köyhästä tytöstä!
— Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta naisivat! Oo nej!