— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat oikein makeita verilättyjä…
Rahaa.
Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin metsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.
Kolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella tuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä lapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.
Aina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän Maijaliisaa, eukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli itsekseen:
— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi… sekö niiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut lerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, — eikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut. Mutta nämä!… Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin puodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat ja pieni Iida hyppii kimpussani… Senkään akka kun ei opeta lapsiaan paremmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat rintasokerista ja vatsa pilaantuu… Voi minua höperöä, kun unohdin… Toinen komento siitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina kimpussa, jos jostakin tulee!… Mikä hitto pani minut unohtamaan rintasokerin… Mutta mikä tuo on?
Maantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen seisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti periytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia kukkaroita, nyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena usein asetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte pensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän hämmästystä.
Aatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten tekoa tuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka…
Hän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän vekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!… Mutta laukku oli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi sellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa entistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan ikäänkuin poisheittämisen aikeissa.
Vihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin tarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään hiukan kulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi sen. Sisällä oli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi viiden ja yksi kymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita papereita.