— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.
Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui, repi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat väkevämmät.
— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan tukasta nurkkaan.
Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:
— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle, ettei se syö heiniä… isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä…
— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.
— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse taivaaseen kun, kun…
— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!
Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho, tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.
Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.