Paperit pisti Aatami palttoonsa lakkariin, — ne antaa hän lapsilleen sokerin sijasta, lapset pitävät sellaisista, — rahat taasen, kaksikymmentä kolme markkaa ynnä laukun hän visusti kätki poveensa.
Kotona lapset odottivat, kuten hän aavisti, nenät akkunassa hänen tuloaan. Jos ne eivät nyt tyydy koreisiin papereihin, tuumi Aatami, niin selkään minä niille annan. Mutta sittekin häntä harmitti, että oli unohtanut rintasokerin.
— Itä, itä, tokeria… pikku Iida kävi jo kynnyksellä isänsä kimppuun ja isommat säestivät minkä ennättivät.
Mutta isä ei ollut leikkituulella ja lapset alkoivat aavistaa, ettei hän sokeria tuonutkaan. Heidän silmänsä kävivät vetisiksi, huulet venyivät ja pieni Iida alkoi ankarasti itkeä.
— Opettaisit nuo lapset ihmisiksi, neuvoi Aatami vaimoansa, etteivät ne aina suuna päänä joka paikassa!… Jos ette ole hiljaa, niin ette saa mitään! Isä osti kauppiaalta koreita kuvia, mutta jos itkette, niin ette saa.
Sen jälkeen isä veti lasten suureksi riemuksi palttoonsa taskusta niin, niin kauniita kuvia ja jakeli ne kullekin tasan.
Lapset eivät olleet turmeltuneita kuvien suhteen, sillä harvoin heille sellaisia osui. He levittelivät ihastuneina papereitaan. Se vain harmitti, että ne olivat kaikki aivan toistensa näkösiä.
— Oikeinko sinä olet ne ostanut? kysyi äiti pilkuttaen isälle silmää.
Isän pitäisi lasten takia uudelleen vakuuttaa ostaneensa, että lahja tuntuisi arvokkaammalta.
Mutta Aatami, jota rintasokerin unohtaminen yhä harmitti, ei pilkuttanut silmää vastaukseksi, vaan virkkoi vakavasti: