— En minä tiedä.
— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?
— Osaan.
— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?
— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.
— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei koskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.
Siinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa paikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi »Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että Jumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää ollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?
— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.
— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta turvaa eikä omaista kuin Jumala.
Hetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.