Kiireesti nousi hän ylös vuoteeltaan, pukeutui ja lähti ulos. Pihassa oli mökin emäntä, jolta äiti oli huoneen vuokrannut, ja se ilmotti Hetulle, että äiti oli mennyt pois, teille tietymättömille sen miehen mukana, joka illalla oli käynyt.
— Mihin äiti meni? kysyi Hetu tuntien jäytävää tuskaa.
— Jumala sen tietää. Kyllä se nyt niin pakeni, ettet sinä sitä löydä.
Äiti oli poissa. Se oli kamala totuus. Poissa jälleen ja hän, Hetu, jälleen yksin. Hetu meni huoneeseen, mutta se oli kolkko kuin sieluton ruumis ja hän pelkäsi sitä. Hän meni ulos, siellä oli tyhjää ja vierasta.
Ihmisiä kertyi hänen ympärilleen ja kaikki ne katsoivat ja säälivät häntä ja puhuivat pahaa äidistä. Siinä oli paljon ihmisiä, mutta Hetusta tuntui kuin olisi hän ollut yksin synkällä, öisellä taipaleella, ihmiset vain lisäsivät sen autiutta, aamu-aurinko sen mustuutta. Hän ei voinut itkeä, vaikka rinnassa alituiseen itku kierteli. Häntä ahdisti, sydämeen kävi kipeää ja hän olisi tahtonut kovasti huutaa, kirota, tahi itkeä, mutta mitään hän ei voinut.
Minkätähden äiti jätti minut, vaikka minä olin niin kiltti, sai Hetu tuskaisten tunteittensa lomitse ajateltua. — Jätti minut, oman, pienen tyttönsä ja vei mukanaan sen miehen. Miksi äiti jätti… mistään ei tullut vastausta lapsen vaikeroimiseen.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Hetu yhä pysyttelihe äitinsä asunnon läheisyydessä. Hän ei tiennyt minne mennä. Kotopuoleen hän ei enää tahtonut, eikä voinut lähteä, matka sinne oli liian pitkä.
Hänen oli lähdettävä kulkemaan pois päin, eteen päin, sinne kai oli äitikin mennyt… Ehkä tapaakin hän äidin!… Hetu tuli milt'ei iloseksi siitä ajatuksesta. Hän tapaa äidin! Ja kun hän vielä kerran pääsee äidin luo, niin pyytää hän oikein kauniisti, ettei äiti hylkäisi, vaan pitäisi hänet aina luonansa, eikä hän sitten koskaan enää nuku sikeästi, ettei äiti pääse karkaamaan…