Hetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan arven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.
— Se löi minua jalkaan.
— Näytä, mihin paikkaan.
Hetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä tällaisissa tapauksissa!
Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.
— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen, — sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi niitä!
Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.
Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan. Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön pimeyteen iäksi, iäksi…
Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina, kiihtyneinä.
Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea tytön jalassa.