— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse saastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani, sinä valheen ja saastan pesä!
Hetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se olisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli näytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.
— Mitä sinä odotat?
— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin.
Tuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.
— Etkö sinä aio lähteä?
— En vielä.
— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.
— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.
— Vai et sinä lähde… portto…
— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te itse olette! Te, jokaisen saarnaajan… hamasta nuoruudestanne!