Vanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
Hetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei enää ajatellut, mitä sanoi.
Neiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä tilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.
Hän lähti.
Jonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut neidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja tuli Hetua vastaan portailla.
— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi päänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se menee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi kiirehtiä pois, pois…
Tiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.
Toisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se tervehti nauraen Hetua:
— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?
Siihen toinen eukko: