— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän päässä.
Hetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän johtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti lapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa ne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta uudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli ollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat harhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään tulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut… ja ketä… kenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona…
Neitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan, kasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.
Kylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun kammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut siihen… kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä hän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta oli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen lähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat taivasta vastaan.
Hetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen menettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista onnen hetkistä surkean muiston.
Kukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei tuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.
Edessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen kadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.
Hän meni, kulki eteenpäin, niinkuin kulkee sellainen, jota ei kukaan odota, eikä kukaan kaipaa, kulki niinkuin yksinäinen erämaan eläin, jonka ainoana johtona on suojan- ja ravinnon-etsimisen vaisto.
Noidan neuvo.