Talon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on muodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän polttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti, laaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne ovat yhtä.
Pöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä ja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori, punaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti valaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei siedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.
— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito tänä iltana.
— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää tekee itsekullekin.
— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.
— Vai Sylvester, vai se.
Nikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko talven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän ei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan kummittelevan, isäntä on nähnyt sen…
Paljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa pirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena vielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa asustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt terveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset naurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt kaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia…
Eivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei käsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat elämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras. Tämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu päiväpalkkalaisen.
Vaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.