Nikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole rukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon tervehdys uuden aamun sarastukselle.
* * * * *
Pirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille ja alkoivat arasti katsella ympärilleen.
— Kuka olisi uskonut!
— Jaa, sanopa muuta!
— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua joutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.
— Ho-hoo.
— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.
— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko, eipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa ihmisten ilmoilla.
— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.