Mikähän sen sielua painanee?
Puhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.
— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että pidän suuni kiini.
— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.
— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.
— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.
— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.
— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.
Puhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa kärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi salaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.
Mutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.