Patalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein pidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas ja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään. Sairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten vakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun hän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa. Se oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon vaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.
Ovi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko ovensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka kiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään hieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan penkeille.
— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.
Hänelle ei kukaan vastaa.
— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti, että oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.
Naisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean kimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat sisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri, tuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on pieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan. Viimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on heikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.
Veisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon. Virren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo alas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä supisevat omia asioitansa.
Vihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla äänellä:
— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet meidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua ylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin ylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me rukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat tekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi vastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla, puheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele meitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme, yksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet meidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme kohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele, oo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus peittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein pyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea olemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä…
— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.