Kaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi äitejään.
Kissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.
— … henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä meitä meille pahaa tekemään…
— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa ajatellen.
Sylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:
– Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten ja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa tapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen levottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne pelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys, mittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja se tapahtukoon!
Sylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän heiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa äänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja alottaa tavallisin puhe-äänin:
— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän talon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän kamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle. Sen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa, vaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni pyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään täältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen tehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja minun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset, hengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan silmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin. Mikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä rauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat tuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin saa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna kummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä… Suuri on juopa elämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!
Sylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle lattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:
— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää astumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!