Se oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja vihasella äänellä hän tiuskasi:
— Minuako sinä, Amanta, pipität?
— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. — Kyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä se paljon maksa.
— Jumalan sana on paras apu!
Sylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä, kuten Herran palvelijan sopii.
— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin sanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa syntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä kääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.
Naiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua, alkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen naisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa…
Tosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että Mellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä, kuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut Sylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan. Hän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi syvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti raaistuneessa joukossa.
— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua, ilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja näytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita rukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun ihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti taloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei apua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään näytellyt.
Ukon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä, kuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.