Nikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan. Hänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa. Vanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei ole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita peltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella ei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa kerännyt.
Isäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut nukahtaa ennen aamun koittoa.
Sängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii saarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.
Navetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan jyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa odottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina, alimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet sinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho rakennellut pesiään.
Emännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän huoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja vapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii unissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen lähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta varjolta.
II.
Mellan noidan mökki oli kaukana kyläkunnasta, kahden järven ja suuren metsän takana.
Sinne ei kuulu maailman humu, edistyksen ääni ei pääse tunkeutumaan noidan vaiheille. Hän elää pakanallisten esi-isiensä hengessä ja vihaa kaikkia, jotka entisyyden tavoista ja menoista ovat poikenneet. Hän tietää olevansa yksi niistä harvoista jälelle jääneistä, joilla noituuden salaiset viisaudet oli hallussaan. Maailman hän näkee kasvavan vieraiden jumalten palveluksessa ja siksi hän vieroo sitä ja sen heikkoja henkiä.
Hän ei välitä edistyksestä, ei kaipaa valoa, sillä hän ei pelkää pimeyttä. Pimeydestä on hän kotoisin ja sinne hän jälleen menee, — suureen olemattomuuteen, tuonen hämäriin tupiin.
Mella oli yksin ja rakasti yksinäisyyttä, — kukapa nykyajan ihminen olisi kyennyt hänen kanssansa seurustelemaan. Pilkkaa ja naurua herätti nuorisossa hänen maineensa, pelkoa hänen olentonsa.