Hän on hyvin vanha. Kukaan ei tietänet hänen ikäänsä. Ikäloput ukot olivat nähneet hänet aina yhtä vanhana. Satoja vuosia sitten jo Mellan noidasta puhuttiin ja silloinkin oli hän ollut vanha. Hänen ruumiinsa on pieni ja kuivaksi kopristunut, hänen hiuksensa ovat vaaleankeltaset, leuka pitkä ja terävä.
Hän on sokea, sanovat ihmiset, kun hän ei näe, miten mahtavat hongikot kaatuvat ihmisvoiman kautta ja miten peikkovuoret komeiksi linnoiksi muuttuvat.
Noidan silmät kyllä näkevät, mutta hän katselee mieluisammin vuoria, joilla hongat humisevat, kuin linnoja, joita vuorten juurille rakennetaan.
Hän on kuuro sanotaan.
Noita on sulkenut korvansa uuden tiedon ylistyslauluille.
Hän kuolee pian, ennustavat nuoret ja siinä he ennustavat oikein. Noita kuolee pian ja hänen kanssaan entisyys ja pakanuus. Uusi aika peittää hänet unhon multaan. — — —
Patalan isäntä oli Sylvesterin poistuttua jäänyt kahden vaiheille. Saarnamiehen manaukseen hän ei uskonut, mutta toisaalta hän ei suurin luottanut noitaankaan.
Saihan tuota kuitenkin koettaa, eihän se paljon maksa, vaikka kallistakin olisi.
Ja kun yö Sylvesterin saarnan jälkeen oli vain kahta kamalampi, haamu manauksen jälkeen vain entistä selvempi, niin lähti isäntä seuraavana aamuna, tietäjän pakeille.
Samaan aikaan noita vainusi vieraita. Hän tunsi tulijan mahtavaksi ja rikkaaksi, sillä sokeain silmäin edessä kierteli kultasia renkaita. Rengas toisensa jälkeen syntyi, säteili hetkisen omaa valoaan, muuttui sitten vihertäväksi vaahdoksi, joka katsoi syvään, mustaan pohjaan. Musta pohja näytti äärettömän suurelta, — siitä suuruudesta näkevällä silmällä ei ole aavistustakaan, — sinne katosivat renkaat ja pimeä tausta jäi liikkumattomaksi. Se odotti.