Noitakin odotti.
Hän tiesi, että milloin suuri, ääretön pimeys on selvää ja tyyntä, silloin siinä näkyy sen ihmisen kohtalo, joka apua etsii, — mutta jos pimeyden yli kulkee keveitä aaltoja, silloin on ennustusten taito kätketty.
Suuri pimeys oli hiljaa tietäjän katseiden edessä.
… Syvyyden keskus värähtää. Siihen ilmestyy hieno, kiiltävän valkonen, kiemurteleva lanka. Se taas vetäytyy kokoon, kiertyy valkoseksi palloksi, joka laajenemistaan laajenee muodostellen kuvia epämääräisiä, häilyviä, rauhattomia.
Noita yhä odottelee.
Hetkisen vielä kuvat liehuvat sinne ja tänne, sitten ne yht'äkkiä yhdistyvät, saavat selvyyden ja keskellä pimeyttä on Patalan emäntävainajan varjo.
Tietäjä kiinnitti siihen tahtonsa voimaa, ei päästänyt sitä hajoamaan.
— No, kysyi hän äänettömin sanoin vainajalta, mikä sinua vaivaa, kun et saa rauhaa tuonelassa?
Vainaja vastasi:
— On kylmää ja vierasta. Ei täällä ole mitään, jota rakastaisin.