— Ostettu rukous ei auta tuonelassa, vastasi noita.

— Mikä sitten, kun kukaan ei ilmaiseksi rupea…

Syntyi hetken äänettömyys. Noidan elottomat silmät tuijottivat Patalaan. Näkikö se niillä? Patala tiesi, että Mella oli sokea, — ei se mitään näe, katsoohan vain sinne, minne silmät sattuvat olemaan ja nyt ne sattuivat olemaan häneen päin.

— Ja siunasihan pappi sen, kuten muutkin ruumiit, jatkoi isäntä, jota noidan ilmeetön katse kolkostutti. — Siunasi ja piti kauniin ruumissaarnan…

Mella yhä katsoi.

Jälleen oli suuri, pohjaton pimeys ilmestynyt hänen eteensä. Pimeyden keskellä oli nyt Patala, mutta tämä varjo ei häily, ei vapise.

— Mitä haluat? kysyi tietäjä äänettömin sanoin.

Varjo ei liikahtanutkaan.

— Mitä haluat?

Pimeys laajeni, vihertävä usva sen vaiheilla vapisi, mutta haamu on paikallaan kovana ja jäykkänä kuin kallion syrjä.