— Ja pappi vakuutti vainajan kuolleen uskossa, puhui Patala.
— Vainajalta puuttuu siunausta, virkkoi noita ääneen.
Sitä ei Patala voinut käsittää, vaan katsoi kysyen tietäjään.
— Jokainen ihminen, puhui noita, tarvitsee lähimmäisensä sydämestä lähtenyttä siunausta voidakseen saada rauhaa manan majoilla. Sitä sinulta ja sinun vaimovainajaltasi puuttuu.
— Minkä minä sille mahdan, sanoi Patala. — Olisi eläessään huolehtinut sielunsa asioita, nyt se jo on myöhäistä.
— Mistä sen tiedät?
— Jumalan sanassa sanotaan.
Noidat eivät kärsi Jumalan nimeä, he kun ovat pahan liittolaisia. Niinpä Mellakin, kun kuuli vieraansa mainitsevan Jumalan nimeä, kadotti salaperäisen mahtinsa ja muuttui tavalliseksi sokeaksi ukonrähjäksi ja alkoi ihmisten tavoin jutella isännän kanssa.
— Miten se isäntä nyt näille maille on joutunut? hän kysyi.
— Hm, tuota, olisi vähän niinkuin asiaa.