— Vai on se niin köyhä.
— Köyhä peräti. — Muuten korea ihminen ja nuori. — Ja onhan sitä aikansa vanhaa ja rikastakin koetettu, niin että jos tuon olisi ottaakseen, kun ensin saisi sen vanhan… Tuota olisiko teillä joitakin keinoja?
Huoneen seinällä riippui punasista langoista tehty verkko. Se oli taikaverkko, josta tietäjä tietojansa lateli.
Mella otti verkon syliinsä, alkoi hapuillen kulettaa sormiansa sen silmissä ja hiljalleen höpistä. Patalasta tuntui tuo meno paljoa juhlallisemmalta kuin kaikki ne pyhät menot, joita asian takia oli pidetty. Tarkkaavaisena hän seurasi ukon sormien liikkeitä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt niiden tarkotuksen.
Vihdoin noita heitti verkon lavitsalle ja alkoi puhua:
— Ota arvoton esine, sellainen, joka ei omaisuuttasi vähennä, eikä tuntoasi kirvele ja jota vaimovainajasi eläessään on käyttänyt. Anna se vaivaselle, — jos vaivanen siitä kiitoksen lausuu, on vainajan henki hyvitetty, jos ei, niin etsi arvokkaampi esine, tee sen kanssa samoin, jatka eteenpäin, kunnes kiitoksen olet saanut. Mutta älä huolehdi, — vähästä vaivanen kiittää.
— Auttaakohan se? kysyi isäntä muodon vuoksi, itse asiassa oli hän jo varma.
— Auttaa, kuului vanhuksen vastaus.
Kevennetyin mielin palasi isäntä kotia.
Vanha Nikki pilstoi pärepuita pirtin pankolla, kun isäntä astui sisään oman kynnyksensä yli. Nikillä oli ainaisena ilettävänä tapana syleskellä pitkiä tupakkasylkyjä permannolle. Sellainen oli muuten tapa isännän ja renkienkin, mutta Nikin syleskely tuntui nuoremmista ihmisistä ilkeältä, hän kun oli vanha ja kuolainen. Pahaksi onneksi sattui Nikki nyt isännän tullessa sylkäsemään tavallista mehevämmän sylyn ja tavallista keskemmälle permantoa.