Isäntä oli ilosella tuulella, mutta silloin kun hän oli ilonen, ei hän kärsinyt mitään tuskastuttavaa. Nikki olikin jo aikansa saanut olla ja asua aivankuin omainen talossa, siitä piti tulla loppu ja paikalla! Ei ikäloput rahjukset taloa hyödytä, aina se kuhnijakin kuluttaa.
— Sinun aikasi on jo lähteä ruotiin, tervehti hän Nikkiä. — Oletkin jo aikasi ollut tässä talossa.
Isännän kolkko tervehdys ei Nikkiin mitään vaikuttanut. Hän jatkoi päreiden kiskomista. Samahan tuo on, missä hän jälellä olevat jotkut päivänsä viettää, tässäkö, vai toisessa talossa.
Samassa muistui isännän mieleen noidan neuvo: vaivasen kiitos. Mistä sen nyt tässä tuokiossa vaivasen löytää ja mitä sille antaa? Hän katsoi Nikkiin. Olisiko tuo vaivanen? Sen pää tutisi vanhuuden heikkoudesta, kädet olivat känsäiset ja jäykät, mutta muuten oli se ehjäraajainen. Kulkisikohan tuo vaivasesta…
Lähimain ei raajarikkoja ollut.
Isäntä meni sisähuoneisiin, otti esille raamatun ja alkoi etsiä erotusta vaivasen ja köyhän välillä. Mutta ei löytynyt niitä paikkoja, missä vaivasista ja köyhistä puhutaan. Eräästä paikasta kyllä aukeni »autuaat ovat henkisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta». Olihan Nikki jo vanhuuden höperö, mutta hulluksi häntä ei voi sanoa. Toisesta paikasta aukeni: »teillä on aina köyhät, mutta en minä aina teidän luonanne ole». Jaa, Jumala paratkoon, Jeesus sanoi siinä kohden aivan täsmälleen oikein. Eikö se Nikkikin ole tässä talossa aina ollut!
Ei, — ei löytänyt tällä kertaa silmä sellaista paikkaa, missä vaivaisista mainittiin.
Lienee siis parasta koettaa Nikkiä, kenties se tekee saman asian, — jos ei, niin saattaahan sitten etsiä vaivasta kauempaa.
Isäntä alkoi miettiä, mitä hän emäntävainajan tavaroista Nikille antaisi. Hän meni aittaan. Orret olivat lengollaan tavarain painosta ja ummehtunut haju tunkeutui häntä vastaan. Hän säpsähti. Tavarat olivat hoitajan puutteessa! Hänen mieleensä tuli Leuston nuori ja kaunis tytär… Jos ei se tulollaan tavaraa juuri lisääkään, niin onhan kuitenkin hauskaa nähdä vanhan tavaran hoitajana nuori nainen.
Isäntä niin mielistyi siihen kuvaan, joka hänen ajatuksiinsa kulki, että unohti, mitä varten hän aittaan oli tullut. Vasta kun hän oli sulkenut ja kun hän jo seisoi lumisella, huurteisella pihalla, hän muisti asiansa. Uudelleen hän avasi oven ja meni sisälle.