Mitä hän nyt ottaisi? Orsi likinnä ovea oli täynnä sukkia, sillä emäntä oli käyttänyt kaiken joutilaan aikansa niiden kutomiseen. Pari toisensa jälkeen oli valmistunut ilman että vähääkään oli hukkaantunut kallista työaikaa…
Kömpelönä kulkee isännän käsi sukkien välitse. Kaikki ne ovat lujia, laheita ja pehmosia, surko on kajota… Mutta vihdoin sattuvat sormet pariin, joka tuntuu huonompiaineiselta kuin toiset, — aineen laadun suhteen on hänellä peräti tarkka tunto. Tämä pari on varmasti tehty lampaiden käpälävilloista. Niin, eikö olekin! Hän tarkastaa niitä ovesta tunkeutuvan talvipäivän hämärässä valossa. Nämä hän ottaa!
Orteen on syntynyt pieni vajaus. Se tekee pahaa isännän silmälle. Villanen tavara on kallista ja se on tarpeellista kylminä talvina, pitäisikö sitä joutavaan kuluttaa? Hän punnitsee Nikille aiottua lahjaa kädessään. Huonommasta aineesta nämä ovat kuin toiset, mutta hyvin kudotut, tiiviit ja painavat, — mitä joutavia! Mies on heittämäisillään sukat takaisin orrelle, kun hän huomaa niistä rapisevan koin syömää villapehua… Hän kauhistuu. Onko turmio päässyt tähän suureen tavaran paljouteen? Sitä ei emäntä vainaja koskaan olisi sallinut! Näinkö häpäisee isäntä ahkeran vainajansa hien ja vaivan, että antaa tavarain lahoa hoidon puutteessa! Jälleen tuli sydäntä hivelevänä mieleen Leuston nuori tytär, — miten se virkeänä peuhtoo ja puhdistaa vaatteet ja koko talon, miten se asettaa vaatteet oman mielensä mukaan orsille, tekee uusia eikä vanhoja kuluta…
Kun isäntä koinsyömät sukat kädessä saapui pirttiin, oli Nikki korjannut päreet yhteen kokoon uunin nurkkaan ja itse kömpinyt kiukaalle. Isännän viittaus siihen, että hänen oli lähdettävä ruotiin, oli sittekin koskenut, jos ei juuri kipeästikään, niin kuitenkin sen verran, että sydänala oli käynyt oudoksi. Nikki oli nuoruutensa ajan, edesmenneen isännän eläessä, palvellut talossa, oli tehnyt työnsä tunnollisesti kuin omaan kotiinsa. Hän oli tottunut pitämään taloa kotinaan…
— Nikki, kuului isännän ääni alhaalta, onko sulia sukkia?
— Häh? kysyi Nikki, jonka kuulo ei enää ollut varsin tarkka.
— Onko sulla sukkia?
— Ei ole. En minä ole kenenkään sukkia ottanut. Onko isännältä hukkunut sukkia?
— Älä höpise! Tule alas, niin saat sukat.
— Sukat, keltä? kysyi Nikki. Häntä ei oltu lahjoilla pilattu.