— Minulta, vastasi isäntä.
Vaivalloisesti tuli Nikki alas. Hänen oli helpompi kömpiä ylös, kuin tulla alas kiukaan jyrkkiä ja korkeita portaita.
— Tässä on sukat sinulle, pistä jalkaasi, virkkoi isäntä hiukan röyhkeillen anteliaisuudellaan.
Nikki otti sukat käteensä ja katseli niitä totisena.
— Mitä varten se isäntä melkein uudet sukat minulle, kysyi hän vihdoin ja loi ihmettelevän katseen antajaan.
— Saathan ne saada.
— Kost' Jumal' antajaa, kiitti Nikki istahtaen pankolle ja alkaen vetää sukkia jalkaan.
— Kylläpä tuntuvat hyvältä, ääh, jutteli hän sitten raajojaan ojennellen. Hyvältä tuntuvat, niin lahealta, että koko ruumista hivelee, ääh. Ihan se antaa lämpöä koko raajalle.
Vanhus vilkastui, hän aivankuin nuortui lahjasta ja lämpösestä, ja muuttui puheliaaksi.
— Olihan minullakin ennen sukkia. Freedrika vainaja niitä aina minulle pisteli… Kerrankin, — olin silloin Freedrikan sulhaspoika, — se minulle pisteli oikein huikean rannulliset pitkävartiset… siniset, punaset… jaha, missä lienevät nyt nekin, — sukkia meinaan, — en ota yhtään muistaakseni miten niiden kävi. Kuluneina en niitä muista, enkä liioin muista niiden kadonneenkaan. Ohhoo, niin ne menivät, kuin tuuli, ne sukat meinaten. — Mutta kuinka se isäntä melkein ehjät sukat minulle? No kun antaa, niin antaa ja Jumala antajaa siunatkoon…